Tänään oli kyllä surullista enin osa päivästä, kyllä niitä hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon. Mua vaivasi sukulaiseni tilanne koko ajan, mietin sitäkin, miksi olin antanut taas ajan mennä. Ei siinä ollut paljon vaihtoehtoja, varsinkaan kun tiesi, millaista voi olla ilman puhetta ja sanoja. Mua harmitti sekin, kun en ollut keksinyt mitään vaihtoehtoa, millä voisin kommunikoida, puhe on se melkein ainut, millä voin jotenkin saada itseni kuulluksi ja ymmärretyksi. Surullinen olin, mutta en antanut sen haitata. Onneksi mulla on ystäviä, joiden kanssa voin jutella, aina saa kaiken purettua!