On ihan ykköserityinen ystävä kyseessä, nimittäin Jani, kirkkojemme suntio. Hän on ihan ihmeellinen siitä, kun joka ainut kerta vaistoaa, jos mulla on suremisen vaihde päällä. Viimeisenä työpäivänään ennen lomaa hän laittoi käteensä olkapäälleni, se on ihan hänen tapansa. Toinen on se, kun Pekka ja minä olemme selvinneet kolehdista, siinä vaiheessa suntion peukku nousee ylös. Niin se teki viimeisenäkin lomanalusen työpäivänä, minä vaan menin niin ajatuksissani, etten ehtinyt sitä huomata. Mutta tosi iloinen olin, mukavaa!